Meillä erotaan. Äiti muuttaa veke.
Ja ei, kyseessä ei ole surullinen asia. Ehkä hieman stressaava, mutta omalta kannaltani hyvin positiivinen. En oo tullut äidin kanssa vähään aikaan hirveen hyvin toimeen, useemman vuoden olen jo toivonut että nuo muuttaisivat taas erilleen.
Nyt ne tekee sen ja tää asunto jää mulle ja isille. Lisää tilaa. Rennompi meininki, ehkä enemmän vapautta sisustamiseen, mua jotenkin ahdistaa se että kalusteiden pitää aina olla seinän vieressä. Mullakin on semmonen semi-iso huone ja se on tosi tyhjän olonen ku kaikki on kiinni seinässä ja lattialla on liikaa tilaa. Haluun ehkä tänne sohvapöydän, tai sit siirrän kapiokirstun keskelle huonetta.
Äiti sanoi että se koittaa hommata saunallisen kämpän jossain lähempänä keskustaa. Mulla ois sit lyhyt matka sen luo koulusta - ja se sauna, tietenkin. Saunat on kivoja. Se sanoi kans että suurin osa isommista huonekaluista jää meille vaikka ne on periaatteessa sen omaisuutta. Telkkaria ja digiboksia se ei tarvi ku ei se kato telkkaria, sohvia se vihaa (ovat ihan erilaiset kuin ne Kruunukalusteen mallikappaleet). Piano myydään, ei sitäkään kukaan soita, ei täällä eikä siellä. Mun sänkykin sillä ois periaatteessa oikeus viedä, mutta ei se tee sitä. Auto kyllä lähtee sen mukaan, kun se on kuitenkin sen omistaja.
Sen kanssa on nyt ainakin nää pari päivää ollu helpompi tulla toimeen.
Kai me kaikki ollaan vähän odoteltu tätä. Tai siis miten niin kai. Isi sanoi suoraan että sekin on odottanut sitä että äiti kysyy lunastaisko isi sen ulos. Mä oon toivonut noiden eroa vaikka kuinka kauan. En tiedä kuinka kauan se on noiden päissä hautunut ja onko äiti odottanut vaan sitä hetkeä että se on taloudellisesti mahdollista.
Silti tää tilanne on jotenkin hyvin hyvin hämmentävä.
21.2.2012
28.1.2012
Tyttö epäkunnossa
Luulin että kuolisin tänne
vaikein onkin vielä jatkaa
Häviäisin sittenkin
jos nyt luovuttaisin
Tämän kaiken loppuun vien
ja se olkoon lohtuni viimeinen
~PMMP - Leskiäidin tyttäret
vaikein onkin vielä jatkaa
Häviäisin sittenkin
jos nyt luovuttaisin
Tämän kaiken loppuun vien
ja se olkoon lohtuni viimeinen
~PMMP - Leskiäidin tyttäret
6.1.2012
Tammikuun vallankumous
Mun sisälläni muljuu nyt vähän siinä malliin että jotain isoa saattaa tapahtua lähiaikoina pikku-Rauniksen sielunelämässä. Sitä odotellessa.
Hurahdin neulomiseen ihan totaalisesti viimeistään kun äiti osti mulle yli kilon lankaa ja sitä tuli sukulaisiltakin joululahjaksi. Kivoja ohjeita on niin hirvittävän paljon ja haluaisin neuloa ne kaikki! Ja kun niitä tavallaan tulee lisää siinä vaiheessa kun saan verkkopankkitunnukset... Esimerkiksi tämä huivi, vaikka tuleekin olemaan pirun isotöinen, on pakko saada. Niin minua ♥
Neulominen tuntuu myös säästävän parilta huonolta sijaistoiminnolta - kynsien pureskelulta ja tylsyyteen syömiseltä. Kädet tarvitsevat jatkuvasti jotain tekemistä, sellaistakin joka ei vaadi aivojen käyttöä. Joskus mulla oli pieni nöttönen Cernit-massaa koneen vieressä mutta se tahmaisti mukavasti ja sitten sitä oli joka paikassa.
Pitäisi kirjoittaa essee Suomen itsenäistymisestä. Aihe on jaakattu mutta silti vielä mielenkiintoinen, muistiinpanot tehty. Mitään ongelmaa ei näyttäisi olevan mutta on silti:
1. En tiedä miten aloittaisin. En millään haluaisi aloittaa keskeltä, mutta tavallaan on pakko koska en voi aloittaa esseetä jostain muinaisesta mammutinammunnasta asti. Nyt en tiedä mistä saakka kannattaisi kirjoittaa, koska itse itsenäistyminenhän oli vähän niin kuin ilmoitusluontoinen asia - sen sijaan Venäjän vallankumoukset pitää sisällyttää tekstiin. Ongelma onkin ehkä lähinnä se, kuinka pitkälle Venäjän historiaa ja ensimmäistä maailmansotaa pitää käydä taaksepäin.
2. En osaa kirjoittaa esseemuodossa. Teksti pyrkii väkisinkin muovautumaan ja tulemaan ulos feat. minäkertoja. Eihän tämän tarvitse mikään koko Suomen historiasta kertovan kirjallisuuden helmi, mutta silti tuntuu tympeältä kirjoittaa vaan mitä nyt saattoi tapahtua parin vuoden sisällä, kun toisaalta voisi perehtyä sen ajan oloihin ja ihmisiin enemmän ja kirjoittaa kertomuksen jonkun näkökulmasta, jolloin kyseessä ei enää olisi essee eikä moista luultavasti saisi mahtumaan yhdelle konseptille.
Näitä kahta ongelmaa pohtiessani selailen neuleblogeja, neulon, dataan ja kuuntelen Zen Caféa.
Vattupuskasta,
Raunis
Hurahdin neulomiseen ihan totaalisesti viimeistään kun äiti osti mulle yli kilon lankaa ja sitä tuli sukulaisiltakin joululahjaksi. Kivoja ohjeita on niin hirvittävän paljon ja haluaisin neuloa ne kaikki! Ja kun niitä tavallaan tulee lisää siinä vaiheessa kun saan verkkopankkitunnukset... Esimerkiksi tämä huivi, vaikka tuleekin olemaan pirun isotöinen, on pakko saada. Niin minua ♥
Neulominen tuntuu myös säästävän parilta huonolta sijaistoiminnolta - kynsien pureskelulta ja tylsyyteen syömiseltä. Kädet tarvitsevat jatkuvasti jotain tekemistä, sellaistakin joka ei vaadi aivojen käyttöä. Joskus mulla oli pieni nöttönen Cernit-massaa koneen vieressä mutta se tahmaisti mukavasti ja sitten sitä oli joka paikassa.
Pitäisi kirjoittaa essee Suomen itsenäistymisestä. Aihe on jaakattu mutta silti vielä mielenkiintoinen, muistiinpanot tehty. Mitään ongelmaa ei näyttäisi olevan mutta on silti:
1. En tiedä miten aloittaisin. En millään haluaisi aloittaa keskeltä, mutta tavallaan on pakko koska en voi aloittaa esseetä jostain muinaisesta mammutinammunnasta asti. Nyt en tiedä mistä saakka kannattaisi kirjoittaa, koska itse itsenäistyminenhän oli vähän niin kuin ilmoitusluontoinen asia - sen sijaan Venäjän vallankumoukset pitää sisällyttää tekstiin. Ongelma onkin ehkä lähinnä se, kuinka pitkälle Venäjän historiaa ja ensimmäistä maailmansotaa pitää käydä taaksepäin.
2. En osaa kirjoittaa esseemuodossa. Teksti pyrkii väkisinkin muovautumaan ja tulemaan ulos feat. minäkertoja. Eihän tämän tarvitse mikään koko Suomen historiasta kertovan kirjallisuuden helmi, mutta silti tuntuu tympeältä kirjoittaa vaan mitä nyt saattoi tapahtua parin vuoden sisällä, kun toisaalta voisi perehtyä sen ajan oloihin ja ihmisiin enemmän ja kirjoittaa kertomuksen jonkun näkökulmasta, jolloin kyseessä ei enää olisi essee eikä moista luultavasti saisi mahtumaan yhdelle konseptille.
Näitä kahta ongelmaa pohtiessani selailen neuleblogeja, neulon, dataan ja kuuntelen Zen Caféa.
Vattupuskasta,
Raunis
31.12.2011
Come on, let your colors burst
Kaikille meille itsestään epävarmoille, itseinhoisille ja vuodenvaihteen yksin viettäville pienille otuksille ♥
11.12.2011
Changes suck ass.
Mistähän mä aloittaisin. Vaikea sanoa.
Mulle tulee niin kovin nurkkaan ajettu olo kun multa kysellään asioita, vaikka ihan mitättömiäkin: missä olin aamulla kun nukuin pommiin, millä menen kotiin, mihin menen koulun jälkeen, sainko nanon kirjoitettua, montako sanaa kirjoitin, paljonko myin sammutuspeitteitä... Pieniä asioita, joiden kertomisesta ei ole minulle hyötyä eikä oikeastaan haittaakaan, mutta jotenkin tuntuu pahalta että joku saattaa hyötyä tai kokea hyötyvänsä niistä. Ehkä haluaisin vain pitää edes jotain piilossa.
Mun piti tänään mennä yhen nettikaverin kanssa Subille, mutta sillä särki pää. Veti kyllä mielen niin matalaksi, että. Koko päivän olin ajatellut että jes, vaihteeksi ulos tuulettamaan päätä niin ei. Mietin että jos lähtisi kävelylle, mutta kun en uskalla liikkua pimeällä yksin, varsinkaan kun olisin halunnut käydä metässä. Lähimpänä asuvan luokkalaisen seuraa ei jaksa, vähän kauempana asuva olis ollut liian kaukana, siskolta en uskaltanut kysyä kun jotenkin mua aina pelottaa ihan kamalasti se että se kieltäytyy, yks tossa alle kilsan päässä asuva oli kännissä. Ei siis seuraa, ei kävelyä, eikä Subin salaattia vaan Hesen mega-ateria.
Jotta päivitys ei menisi täysin valitteluksi, koitan saada kirjoitettua jotain positiivisiakin asioita. Kolibrin lahja on melkein valmis, laittanen kuvia kohan se valmistuu tai ehkä vasta joulun jälkeen, mistä sitä ikinä tietää kuka tätä blogia kyttää ;) Ensi viikko näyttää musiikin puolesta siltä että lucia, lucia, harkkapäivä, harkkapäivä, harkkapäivä, konsertti, KAIKKI OHI. Viimeinen ei miellytä mutta alkuviikko ja varsinkin keskiviikosta eteenpäin on oikein tervetullutta ja mukavaa! Niin ja sit aloitin taas vaihteeksi lapaset, en kyllä varmaan saa niitäkään koskaan valmiiksi. Äidillä oli parit pyöröpuikot jossain jemmassa, sitten ko noiden kohtalo on selvillä niin voisin aloittaa toiset mokomat tänään opettelemallani magic loop-tekniikalla. Ja sen jälkeen tehä vielä yhet aloittaen kärjestä. Jotenkin mun mielestä kaikki vaihtoehtoistekniikat on hirmu mielenkiintosia, nimimerkillä osaan tehdä palmikonkiertoja ilman apupuikkoa mutta en apupuikon kanssa.. :'D
Ai niin, mä olen muuten taas ihastunut. Ei tästäkään tule taaskaan mitään mutta aiheuttaa kivoja mahanpohjakutituksia (tai sitten mulla on vatsassa jotain toukkia tai muita otuksia :S)
Tän kämpän kylmyys näkyy meidän talouden vedenkulutuksessa varmaan aika radikaalisti. Mun on pakko ottaa joka ilta pitkä, lämmin suihku ettei tarvitsisi mennä vilusta hytisten nukkumaan. Ei välttämättä tee mun mielenterveydellekään hirveän hyvää, koska suihkussa tulee aina mietittyä asioita ja pyöriteltyä kaikkea epämääräistä päässä. Toisaalta on ihan hienoa kun tuntuu että nyt tajusi jotain, toisaalta ne tajutut asiat eivät yleensä helpota oloa vaan päinvastoin.
Kuten tänään kun tajusin etten välttämättä rakastakaan elämää vaan elämäntilannetta joka on ohimenevä ja horjuva. Ja että puolentoista vuoden päästä mun elämä muuttuu radikaalisti. Sanoin tästä mun ihastukselle, joka kommentoi että sen mielestä ei oo kovin radikaalia vaihtaa yläkoulusta saman koulun sisäiseen lukioon. Mutta kun mulle on radikaali muutos jo se että heitän vanhat, rikkinäiset ja haisevat kengät veke ja ostan uudet. Tai se että mun sängyn paikkaa siirretään mun huoneessa tai että se huone siivotaan.
Enkä mä pidä muutoksista, en mä pidä mistään vieraasta ainakaan ensi alkuun. Mä saatan pitää lopputuloksesta, mutta muutos on se mörkö. Ehkäpä sen takia mun on ollut vaikea päästää irti masennuksesta.
Muistio itselle: käy ostamassa joku kiva pieni vihko johon alat kirjata elämän ihania ja positiivisia asioita. Niitä on kyllä mutta niitä ei vain ikinä muista silloin kun pitäisi.
Ja siihen vihkoon pitää myös tunkea muistutus siitä miten välillä on hyvä ottaa kellosta minuutti aikaa ja käyttää se ihan vain istumiseen ja hengittelyyn - kuten ennen perjantain jälkimmäistä luciakeikkaa. Siitä tulee puhdistunut olo.
Mulle tulee niin kovin nurkkaan ajettu olo kun multa kysellään asioita, vaikka ihan mitättömiäkin: missä olin aamulla kun nukuin pommiin, millä menen kotiin, mihin menen koulun jälkeen, sainko nanon kirjoitettua, montako sanaa kirjoitin, paljonko myin sammutuspeitteitä... Pieniä asioita, joiden kertomisesta ei ole minulle hyötyä eikä oikeastaan haittaakaan, mutta jotenkin tuntuu pahalta että joku saattaa hyötyä tai kokea hyötyvänsä niistä. Ehkä haluaisin vain pitää edes jotain piilossa.
Mun piti tänään mennä yhen nettikaverin kanssa Subille, mutta sillä särki pää. Veti kyllä mielen niin matalaksi, että. Koko päivän olin ajatellut että jes, vaihteeksi ulos tuulettamaan päätä niin ei. Mietin että jos lähtisi kävelylle, mutta kun en uskalla liikkua pimeällä yksin, varsinkaan kun olisin halunnut käydä metässä. Lähimpänä asuvan luokkalaisen seuraa ei jaksa, vähän kauempana asuva olis ollut liian kaukana, siskolta en uskaltanut kysyä kun jotenkin mua aina pelottaa ihan kamalasti se että se kieltäytyy, yks tossa alle kilsan päässä asuva oli kännissä. Ei siis seuraa, ei kävelyä, eikä Subin salaattia vaan Hesen mega-ateria.
Jotta päivitys ei menisi täysin valitteluksi, koitan saada kirjoitettua jotain positiivisiakin asioita. Kolibrin lahja on melkein valmis, laittanen kuvia kohan se valmistuu tai ehkä vasta joulun jälkeen, mistä sitä ikinä tietää kuka tätä blogia kyttää ;) Ensi viikko näyttää musiikin puolesta siltä että lucia, lucia, harkkapäivä, harkkapäivä, harkkapäivä, konsertti, KAIKKI OHI. Viimeinen ei miellytä mutta alkuviikko ja varsinkin keskiviikosta eteenpäin on oikein tervetullutta ja mukavaa! Niin ja sit aloitin taas vaihteeksi lapaset, en kyllä varmaan saa niitäkään koskaan valmiiksi. Äidillä oli parit pyöröpuikot jossain jemmassa, sitten ko noiden kohtalo on selvillä niin voisin aloittaa toiset mokomat tänään opettelemallani magic loop-tekniikalla. Ja sen jälkeen tehä vielä yhet aloittaen kärjestä. Jotenkin mun mielestä kaikki vaihtoehtoistekniikat on hirmu mielenkiintosia, nimimerkillä osaan tehdä palmikonkiertoja ilman apupuikkoa mutta en apupuikon kanssa.. :'D
Ai niin, mä olen muuten taas ihastunut. Ei tästäkään tule taaskaan mitään mutta aiheuttaa kivoja mahanpohjakutituksia (tai sitten mulla on vatsassa jotain toukkia tai muita otuksia :S)
Tän kämpän kylmyys näkyy meidän talouden vedenkulutuksessa varmaan aika radikaalisti. Mun on pakko ottaa joka ilta pitkä, lämmin suihku ettei tarvitsisi mennä vilusta hytisten nukkumaan. Ei välttämättä tee mun mielenterveydellekään hirveän hyvää, koska suihkussa tulee aina mietittyä asioita ja pyöriteltyä kaikkea epämääräistä päässä. Toisaalta on ihan hienoa kun tuntuu että nyt tajusi jotain, toisaalta ne tajutut asiat eivät yleensä helpota oloa vaan päinvastoin.
Kuten tänään kun tajusin etten välttämättä rakastakaan elämää vaan elämäntilannetta joka on ohimenevä ja horjuva. Ja että puolentoista vuoden päästä mun elämä muuttuu radikaalisti. Sanoin tästä mun ihastukselle, joka kommentoi että sen mielestä ei oo kovin radikaalia vaihtaa yläkoulusta saman koulun sisäiseen lukioon. Mutta kun mulle on radikaali muutos jo se että heitän vanhat, rikkinäiset ja haisevat kengät veke ja ostan uudet. Tai se että mun sängyn paikkaa siirretään mun huoneessa tai että se huone siivotaan.
Enkä mä pidä muutoksista, en mä pidä mistään vieraasta ainakaan ensi alkuun. Mä saatan pitää lopputuloksesta, mutta muutos on se mörkö. Ehkäpä sen takia mun on ollut vaikea päästää irti masennuksesta.
Muistio itselle: käy ostamassa joku kiva pieni vihko johon alat kirjata elämän ihania ja positiivisia asioita. Niitä on kyllä mutta niitä ei vain ikinä muista silloin kun pitäisi.
Ja siihen vihkoon pitää myös tunkea muistutus siitä miten välillä on hyvä ottaa kellosta minuutti aikaa ja käyttää se ihan vain istumiseen ja hengittelyyn - kuten ennen perjantain jälkimmäistä luciakeikkaa. Siitä tulee puhdistunut olo.
9.12.2011
17.11.2011
Kiitos
Tänään on viimeisen psykologiaikani vuosipäivä. Silloin hajosin palasiksi, revin käsistäni ruvet auki niin että luokanvalvoja joutui viemään terveydenhoitajalle, itkin, olin varma että kuolen. En kuollutkaan, vaikka välissäkin on jo kaikkea lastensuojeluilmoituksesta kariutuneisiin ihastumisiin.
Olen kiitollinen siitä, että olen elossa. Todella kiitollinen, sillä tämä elämä on kaunis ja olisi ollut paskamaista heittää se hukkaan.
Olen kiitollinen siitä, että masennukseni on ainakin melkein parantunut. Tätä kaikkea ilon määrää on toisinaan melkein mahdoton kuvailla, olen räjähtää hyvästä olosta. Toivon että syksy jatkuu yhtä hienosti kuin on alkanutkin.
Olen kiitollinen siitä, että ympärilläni on ihania ihmisiä. Muutamia mainitakseni:
Opettajat
On vaikea käsittää, miten voi olla olemassa ihmisiä, jotka paskamaisesta ammatista huolimatta jaksavat olla hyvällä tuulella, tukea, lohduttaa ja halata silloin kuin sitä tarvitsee. Tai tarjota ruokaa kuten kolibri (siitä tuli hivenen huono omatunto).
Sisko
Sisko tuki minua silloin vuosi sitten kun tuntui, että elämältä putosi pohja ja kaikki kaatui päälle. Sisko saa ajattelemaan asioita toiselta kantilta, "voisinko minäkin tehdä asian eteen jotain?". Vaikka se pimeän keskellä tuntuukin suorastaan vittuilulta, sillä on oikeasti todella suuri, positiivinen merkitys.
Sitä paitsi kukaan muu ei lähtisi Ruissaloon piknikille pääsiäisenä söpön mutta ärsyttävän teinin kanssa ♥
Turun Tyttöjen Talo
Turvapaikka, lähes toinen koti. Paljon, paljon ihania ihmisiä, halattavia työntekijöitä, keskustelua, toimintaa, ilmaista ruokaa. Tukipaikka varsinkin maaliskuussa lastensuojeluilmoituksen aikaan.
Kaverit
Ei niitä paljon ole, mutta porukka on tiivis ja kunnollinen. Kiitän siitä, etten ole ajautunut ryyppyporukoihin, joutunut tekemisiin huumeiden tai rikollisuuden kanssa. Siitä, että voin vastata valehtelematta kieltävästi kun kolibri tai kuka tahansa muu kysyy, poltanko. Kiitän että on muitakin kuin aikuisia ihmisiä tukemassa ja tsemppaamassa, ehkä toisinaan kehnosti mutta ainakin yrittävät tukea ja ymmärtää.
Olen kiitollinen siitä että osaan puhua tunteistani. Ennen kaikki tuntui aina samalta, tai niin minä väitin. Olen oppinut kertomaan ilot, surut, ihastumiset, ahdistukset. Sen että ihminen on ihana, sen että haluan halata. Sen että tänään on vuosipäivä tapahtumalle joka oli raskas mutta loppujen lopuksi ehkä ihan hyväkin.
(P.S. Perhettä en kiittänyt, mutta siihen on syynsä. Se välittää, muttei ymmärrä. Olen kuitenkin kiitollinen siitä että edes välittää.)
Olen kiitollinen siitä, että olen elossa. Todella kiitollinen, sillä tämä elämä on kaunis ja olisi ollut paskamaista heittää se hukkaan.
Olen kiitollinen siitä, että masennukseni on ainakin melkein parantunut. Tätä kaikkea ilon määrää on toisinaan melkein mahdoton kuvailla, olen räjähtää hyvästä olosta. Toivon että syksy jatkuu yhtä hienosti kuin on alkanutkin.
Olen kiitollinen siitä, että ympärilläni on ihania ihmisiä. Muutamia mainitakseni:
Opettajat
On vaikea käsittää, miten voi olla olemassa ihmisiä, jotka paskamaisesta ammatista huolimatta jaksavat olla hyvällä tuulella, tukea, lohduttaa ja halata silloin kuin sitä tarvitsee. Tai tarjota ruokaa kuten kolibri (siitä tuli hivenen huono omatunto).
Sisko
Sisko tuki minua silloin vuosi sitten kun tuntui, että elämältä putosi pohja ja kaikki kaatui päälle. Sisko saa ajattelemaan asioita toiselta kantilta, "voisinko minäkin tehdä asian eteen jotain?". Vaikka se pimeän keskellä tuntuukin suorastaan vittuilulta, sillä on oikeasti todella suuri, positiivinen merkitys.
Sitä paitsi kukaan muu ei lähtisi Ruissaloon piknikille pääsiäisenä söpön mutta ärsyttävän teinin kanssa ♥
Turun Tyttöjen Talo
Turvapaikka, lähes toinen koti. Paljon, paljon ihania ihmisiä, halattavia työntekijöitä, keskustelua, toimintaa, ilmaista ruokaa. Tukipaikka varsinkin maaliskuussa lastensuojeluilmoituksen aikaan.
Kaverit
Ei niitä paljon ole, mutta porukka on tiivis ja kunnollinen. Kiitän siitä, etten ole ajautunut ryyppyporukoihin, joutunut tekemisiin huumeiden tai rikollisuuden kanssa. Siitä, että voin vastata valehtelematta kieltävästi kun kolibri tai kuka tahansa muu kysyy, poltanko. Kiitän että on muitakin kuin aikuisia ihmisiä tukemassa ja tsemppaamassa, ehkä toisinaan kehnosti mutta ainakin yrittävät tukea ja ymmärtää.
Olen kiitollinen siitä että osaan puhua tunteistani. Ennen kaikki tuntui aina samalta, tai niin minä väitin. Olen oppinut kertomaan ilot, surut, ihastumiset, ahdistukset. Sen että ihminen on ihana, sen että haluan halata. Sen että tänään on vuosipäivä tapahtumalle joka oli raskas mutta loppujen lopuksi ehkä ihan hyväkin.
(P.S. Perhettä en kiittänyt, mutta siihen on syynsä. Se välittää, muttei ymmärrä. Olen kuitenkin kiitollinen siitä että edes välittää.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)